sunnuntai 15. lokakuuta 2017

42. Evoluutio 'jäätyi' - Elävät fossiilit

Muisto satojen miljoonien vuosien takaa. Eliö joka ei ole muuttunut lainkaan.  Se ilmestyy sellaisena kuin se tänäänkin elää syvälle geologiseen kerrokseen ja ei ole kohdannut mitään muutoksia oletettujen vuosimiljoonien aikana. Se on elävä fossiili ja niitä on paljon.

Elämän monimuotoisuus maapallolla on käsittämätön. Jonkinlaista elämää on ihan kaikkialla. Talvella kevätauringon ensi säteiden lämmittäessä alkaa erilaiset pienet hyönteiset kulkemaan lumihangella. Syvällä merenpohjassa kuumissa lähteissä elävät erikoiset bakteerit. Kasvien siemen itsessään on merkillinen ihme. Se voidaan säilöä vuosiksi eikä siinä tunnu tapahtuvan mitään. Kuitenkin kun se sitten saa kosteutta se herää henkiin ja kasvaa taimeksi muutamassa päivässä. Salamanterikin voi olla jäätyneenä jään sisässä vuosikymmeniä ja herätä henkiin kun sulaa.

On käsittämätöntä, että tiedemiehet eivät saa elämää luotua laboratoriossa, kun sen ulkopuolella elämää on mitä haastavimmissa olosuhteissa. Silti ne julkaisevat 'tutkimuksia', joissa väittävät, että elämä syntyi siinä tömähdyksessä, kun meteoriitti iski maahan. Mikseivät sitten mene heittelemään isoja kiviä ja tutki sen alta, että millaista elämää tällä kertaa tuli?

Evoluutio-oppi opettaa, että tämä elämän monimuotoisuus on tullut vähitellen, kun eliöt ovat muuntuneet toisistaan erilaisiksi useiden välimuotojen kautta. Me kyllä havaitsemme joissakin lajeissa yhä tätä muuntumista. Koirat ovat klassinen esimerkki, mutta vaikka koiria on jalostettu jo satoja vuosia, ne ovat edelleen koiria. Niistä ei ole tullut rottia tai kanoja. Tällä muuntumisella tuntuu olevan selvät rajat. Toisilla eläimillä rajat ovat paljon tiukemmalla kuin toisilla.

Elävät fossiilit ovat eliöitä, joilla nämä muuntelun rajat ovat tiukalla. Niiden vanhimmat fossiilit ovat aivan samannäköisiä kuin ne ovat tänään. Klassinen esimerkki on hevosenkenkärapu. Sen fossiili ja elävän yksilön kuvat ovat alla. Jopa pienet väkäset kilven reunassa ovat säilyttäneet lukumääränsä. Fossiilin väitetään olevan satoja miljoonia evoluutiovuosia vanha eikä siinä ole muuttunut mikään. Sen ulkoasu, ruuansulatus, hermosto, lihakset, aistit, tukirakenne, ihan kaikki ovat aina olleet yhtä monimutkaisia kuin tänäänkin. Oletettavasti sen geneettinen koneista ja proteiinitkin ovat siis samoja kuin tänäänkin - jälleen hyvin monimutkaisia, eivät alkeellisia. Sen vanhimmatkin fossiilit ovat ihan samanlaisia nyky-lajin kanssa. Se vain ilmestyi sellaisenaan fossiilisiin kerroksiin.

Nykyaikainen hevosenkenkä rapu, Limulus polyphemus, World Aquarium, Missouri, USA (creation.com)

Hevosenkenkä rapu dinosaurusten elinaikana, Mesolimulus walchi, Jura Museum, Germany (creation.com)


Näitä vastaavia esimerkkejä on paljon. Toisinaan eliö on kovin harvinainen ja sen on jo luultukin aikoinaan kuolleen sukupuuttoon. Sen fossiileja on löytynyt vain tietyistä geologisista kerroksista ja sitten se on hävinnyt niin fossiilikerroksista kuin maan päältäkin 'jo kauan sitten'. Sitä pidetään 'välivaiheena' kehittymässä joksikin toiseksi. Varsieväkala on tällainen esimerkki. Se oli vuosia evoluution todiste kalasta, joka oli kehittämässä itselleen raajoja, kunnes se löytyi syvältä Intia valtamerestä elävänä. Tällöin havaittiin, että sen evät ovat kaikkea muuta kuin eturaajat eikä ne sen jälkeenkään ole raajoiksi muuttuneet - vuosimiljoonien aikana. Kaikki oli siis pelkkää oletusta ilman faktoja.

Varsievakalan fossiili.

Nykymuotoinen varsieväkala.


Meripihka on nimensä mukaisesti vedessä kovettunutta pihkaa. Sitä löytyy tietyiltä alueilta paljon kuten virosta ja sen oletetaan olevan hyvin vanhaa. Usein sen sisälle on tarttunut hyönteisiä tai muita pieniä eläimiä. Hyttyset, kärpäset, muurahaiset ja monet kasvit, joita niistä on löydetty, ovat aivan samanlaisia, kuin ne ovat tänäänkin. Hyönteisten ja kasvien evoluutiosta ei spekuloidakaan tieteessä kovin paljoa. Fossiiliaineisto ei anna siihen hyviä mahdollisuuksia, sillä aineistoa on paljon. Monia lajeja on kuollut sukupuuttoon, mutta nyky-lajit löytyvät sellaisenaan. 

Meripihkasta voidaan nähdä, että jopa siipien kuvioinnit ovat säilyneet samaan tyyppisenä. 


Mistä tämä muuntumattomuus voi johtua? 

Kun vertaamme näitä eläimiä koiriin, niin voimme vain ihmetellä, miksi toiset lajit vaihtelevat ulkomuotoaan niin paljon ja nopeasti, ja toiset eivät lainkaan. 

Evoluutio-oppi selittää, että nämä eläimet ovat löytäneet täydellisen lokeron, johon ne ovat täydellisesti sopeutuneet. Mutta tämä ei selitä, miten niissä ei ole tapahtunut edes vähäisiä muutoksia, sillä mutatoituminen ei ole voinut loppua. Myöskin on toiveajattelua kuvitella, että väitettyjen miljoonien vuosien aikana ei olisi tapahtunut muutoksia niiden elinympäristössä.

Joillakin eläimillä on paljon geneettistä informaatiota, jota ne eivät juuri siinä sukupolvessa käytä, mutta antavat kyllä eteenpäin jälkikasvulle. Tätä informaatiota säädellään epigeneettisillä kytkimillä ja olosuhteiden muuttuessa informaatio otetaan käyttöön. Toisilla eläimillä tätä ei ole, vaan niiden perimä on hyvin yksipuolista. Perimä on voinut olla sitä alun alkaen tai se on voinut köyhtyä.

Jos vaikkapa sadan villihevosen populaatiosta lähtee yksi pienikasvuinen pari omille teilleen, niin näillä kahdella on vähemmän yhteenlaskettua erilaista perimää kuin sillä sadan hevosen alkuperäisellä populaatiolla. Kun näiden kahden perustama uusi lauman  kasvaa jälleen sadan hevosen laumaksi, niin tämä uusi lauma on perimältään homogeenisempi kuin alkuperäinen lauma ja siis samalla köyhempi. Alkuperäinen lauma on siten elinvoimaisempi, kun se kohtaa olosuhteiden muutoksia, koska siellä todennäköisemmin on yksilöitä, joiden geenistö paremmin sopii uusiin olosuhteiseen - se on siis perimältään rikkaampi. 

Kun pullonkauloja tapahtuu useita kertoja ketjussa, niin muodostuu samanlaista geneettistä köyhtymistä kuin koiria sisäsiittämällä jalostettaessa. Köyhtyminen johtaa ensin erilaiseen hallitsevaan ilmiasuun laumassa, mutta sen jälkeen ilmiasu säilyy. Näin on selvästi käynyt juuri hevoseläinten ja monien muidenkin lajiryhmien kohdalla. 



Perimän köyhtyminen pullonkaula kautta.

Eräs evoluutio-opin muoto sanoo, että evoluutio on tapahtunut tällaisten pullonkaulojen kautta hyppäyksittäin. Mutaatiot ovat se mekanismi, millä pullonkaulojen yhteydessä pitäisi hyödyllistä geneettistä informaatiota nopeasti syntyä lisää, jotta erkaantunut populaatio voisi kehittyä monimuotoiseksi. 

Ongelma on vain siinä, ettei tällaista geneettistä mekanismia ole havaittu.  Mutaatiot mitä suurimmassa määrin vain tuhoavat perimää. Populaatiokokeissa on kyllä havaittu tämä perimän köyhtyminen mutta ei rikastuminen. 

Syy vaihtelukykyyn on siis lajien perimässä. Joidenkin eläinten genetiikka on köyhtynyt eikä se juurikaan anna mahdollisuuksia muunteluun. Siellä ei ole geenejä, joita yhdistelemällä eri tavalla rakenteet varioituisivat. Variaatioita tuottavat geenit ovat pullonkaulojen kautta hävinneet tai mutaatioiden kautta rikkoutuneet tai niitä ei alunperinkään ole ollut. Kysymys onkin jälleen siitä, miten rikas perimä alunperin syntyi.


Onko geneettistä informaatio alussa enemmän kuin lopussa vai toisinpäin? Evoluutio ja luominen ovat toistensa vastakohtaoppeja. Toisessa pitää uskoa, että Jumala loi kaiken geneettisen informaation alussa, toisessa taas, että geneettistä informaatio tulee satunnaisten mutaatioiden kautta lisää, vielä tänäänkin. Kummastakaan tapahtumasta ei ole suoraa ihmisen havaintoa, voimme vain nähdä nykytilan luonnossa. Raamatussa on luomisesta silminnäkijäkuvaus (kyllä luomisella oli silminnäkijä, Jumala itse.) Tiede olettaa, että koska Jumalaa ei ole, niin näin on täytynyt tapahtua itsestään. Valinta on sinun, mutta joka tapauksessa valinta on uskon varainen.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti